BLOGI TOUKOTAUOLLA

Pidän hieman luovaa kirjoituslomaa toukokuun ajan ja palaan uusien kirjoitusten kera jälleen kesäkuun puolella. Käykää leffassa ja ihmetelkää leffamaailman ilmiöitä entiseen tapaan! :)

Klaffin klik kesäkuuhun saakka!

Välillä on hyvä pitää taukoa - eikö niin, herra Depp?

PAHUUDEN ALKULÄHTEILLÄ

Ei ole hyvää ellei pahaakin. Leffoissa paha useimmiten saa palkkansa, mutta samalla tämä pahuuden ruumiillistuma useimmiten myöskin varastaa koko show'n. Näyttelijät, jotka ovat uransa aikana esittäneet pahiksia, tuntuvat aina lankeavan samaan toistoon: "Pahiksen näytteleminen on kiehtovaa" tai "Rakastin olla pahis". Onhan se totta. Voisi olettaa, että suurin osa elokuvanäyttelijöistä on perusluonteiltaan hyviä ja kunnollisia ihmisiä. Mikäs sen virkistävämpää kuin heittäytyä pahuuden vietäväksi ja tuoda valkokankaalle täysin omasta itsestään poikkeava kammotus esiin. Ohessa muutamia ikimuistoisia pahisrooleja, jotka ovat tehneet meikäläiseen vaikutuksen.

Tätä postausta ei voisi aloittaa kenelläkään muulla kuin Anthony Hopkinsin esittämällä tohtori Hannibal Lecterillä. Kannibaalitohtorin rooli on niin ikoninen, ettei sitä voi olla sivuuttamatta, ei sitten millään. Tämä ihmismaksaa favapapujen ja chiantin kera nauttinut älykkötohtori on siinä mielessä mitä kiehtovin hahmo, että hän on äärimmäisen älykäs ihmissyöjä; lyhyesti yleistettynä ja mutkat suoristaen ilmaistuna Hannibal Lecter syö sinut, jos olet vulgääri, epäkorrekti tai muuten vain ajatusmaailmaltasi tai arvoiltasi vajaa. Tai jos olet vaikkapa epävireisesti soittava viulisti kaupunginorkesterissa, päätynet hyvin pian Lecterin illallispöytään, kuten nerokas Lecter-saagan esiosa Punainen lohikäärme antoi ymmärtää. Hyytävimmillään Hopkins on roolissaan kuitenkin alkuperäisessä Uhrilampaat-elokuvassa, vaikka Hannibalissa Lecter suolistaakin uhrinsa ja heittää tämän kirkon parvekkeelta hirttosilmukassa alas. Niin, ja syö elokuvan loppukohtauksessa epäkorrektin ja inhan oikeusministeriön virkamiehen aivoja pannulla paistettuna. Graafista ja veristä ja inhottavaa toki, mutta Uhrilampaissa Lecterin hahmo menee ihosi alle. Hopkins osaa olla niin hyytävän korrekti karmivana ihmissyöjänä, että katsojana en aina osaa olla varma, tarkoittaako Lecter milläkin kommentillaan vastapuolelle hyvää vai onko hän kutakuinkin valmis naukkaamaan naamastasi itselleen välipalaa. Niin tai näin, Anthony Hopkins Hannibal Lecterinä on ilmiömäinen ja jää elokuvahistorian karmeimpiin pahiksiin ikuisesti. Huvittavaa, että jollain synkän makaaberilla tavalla Lecter on silti hyvis pahis. Etäisesti, hyvin etäisesti, mutta kuitenkin.

Jack Nicholson veti elämänsä pahisroolin aikanaan Tim Burtonin ohjauksessa, kun hän näytteli Batmanin arkkivihollista Jokeria 80-luvun lopun kirjavassa goottitarinassa. Nicholsonin eleet ja olemus huokui ammattimaista eläytymistä ja sarjakuvamaista irrottelua. Rooli on toki edelleen ikimuistoinen, mutta kukapa olisi uskonut, että tämän saman roolin vetää paremmaksi nyttemmin seurastamme poistunut Heath Ledger Yön ritarissa. Okei, ensin faktat pöytään: Nicholson on sarjakuvamainen ja eräänlainen karikatyyri sekoboltsista pahiksesta, kun taas Ledgerin Jokeri on ihan tosissaan one-mean-motherf**ker. Ledger on hyytävä ja pelottava, Nicholson on hauskalla tavalla pelottava. Ledgerin Jokeri räjäyttää napin painalluksella kokonaisen sairaalan, Nicholson töhrii taidegalleriaa huligaanijoukkonsa kanssa. Eroja löytyy kuin yöllä ja päivällä: Ledger on yönmusta Jokeri, Nicholson päivänpaisteinen hassumies. Molempia yhdistää kuitenkin yksi asia: legendaarinen nauru - ja tässä kohtaa Nicholson vetää kyllä pidemmän korren.

Vanhaa ja uutta naurajaa...

Pahiksena oleminen ei automaattisesti tarkoita, että roolin tulisi olla ihmislihaa ja -verta. Loisteliaan Disney-animaation Leijonakuninkaan pahiksena häärivä vallananastaja Scar on animaatiopahisten aatelia. Tämä jellonarahjus heittää veljensä, Jylhämaan kuninkaan Mufasan, vauhkoontuneen gnulauman keskelle. Veli kuolee ja veljenpoika Simba luulee itseään syypääksi. Scar syyttää Simbaa Mufasan kuolemasta ja kehoittaa leijonanpentua pakenemaan Jylhämaasta, usuttaen leijonanveren perässä seonneet hyeenat tämän perään. Leppoisa kaveri tämä Scar, eikö? Jeremy Irons tekee aristokraattisen raihnaisen roolisuorituksen alkuperäisen Scarin äänenä, mutta suomiversion Jukka-Pekka Palo saa hahmosta jotenkin enemmän irti. Palo on PAHA. Kiero, ruma ja pelottava animaatiopahis ei ole sieltä kilteimmästä ja leikkisimmästä päästä. Kerrassaan mainio hahmo, joka osoittaa, että pahis voi olla todellinen pahis, vaikka olisikin siveltimen jälki selluloidilla. Scar on keljugallerin ehdotonta eliittiä. En todellakaan haluisi omaan sukuuni Scaria. Jokaisessa perheessä toki on tämä kuuluisa musta lammas, mutta Scar on läpimätä musta lammas. Kierrä kaukaa tämä leijona!

Jonkinlaista etäisyyttä olisi hyvä pitää myös Joaquin Phoenixin esittämään naiiviin ja vallanhimoiseen Commodukseen. Ridley Scottin fantastisen Gladiaattorin pahis on melkoinen pahis omassa kastissaan. Pojat eivät aina kasva isiensä odotusten mukaisesti, mutta kun poika tappaa isänsä, kasvatus ja isälliset opit eivät toden totta ole menneet perille. Ja kovasti tuntuu miestä kiinnostavan myös oma sisko lihallisessa mielessä. Commodus tekee kaikkensa saadakseen Rooman valtakunnan käsiinsä. Sokean vallanhimon edessä vedetään johtajaisukilta nirri veks ja tapatetaan isän nimeämä seuraaja. Commodus on paskiainen isolla P:llä. Hän on heikko ja naiivi, mutta yhtäaikaisesti täydellisen kieroutunut ja päättäväinen. Hän raivaa tieltään kaikki, keinoja kaihtamatta. Hän on niin monien psykopaattien tapaan kävelevä aikapommi. Katsoja odottaa räjähdyshetkeä. Joaquin Phoenixin kasvoissa on jotain piilevää pahaenteisyyttä, joka välittyy Commoduksen hahmossa hienosti: hänen sanansa saattavat kuulostaa ihan hienoilta ja lempeiltä, mutta kasvot kertovat jotain ihan muuta. Vallanhimon sokaisemana mies kuitenkin viimenään kaikkien tempaustensa jälkeen kokee oman tuhonsa. Siinä ohessa tuhoutuu sivullisia enemmän kuin olisi toivottavaa. Mutta hulluudellahan on aina hintansa. "Am I not mercyful???!"

Aarteensa perään kovasti hinkuva Klonkku Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogiassa on yksiä ikimuistoisimpia ja kiehtovimpia elokuvapahiksia! Andy Serkis antoi hahmolle äänensä ja teki hahmon pohjalle motion capture -liikkeentunnistuksen, eli antoi myös kroppansa käyttöön. Serkis sai yhdessä tietokonegurujen kanssa loihdittua kaksijakoisen persoonahirviön vailla vertaa. Klonkun pahuus ei ole ihan perinteistä pahuutta. Taikasormuksen riuduttama ja sormuksen sittemmin kadottama Klonkku juonittelee ja pettää pakon edessä. Pahat teot eivät tule Klonkusta itsestään, vaan sormuksesta, joka häntä ohjailee. Klonkku on pahan sormuksen marionettinukke. Klonkun kahtia jakautunut persoonallisuus ja itsensä kanssa käytävä taistelu on mielenkiintoinen vinkkeli pahiksena olemiseen. Klonkku repii henkisesti itseään eri suuntiin ja hahmo on todella kompleksinen: todellinen haaste terapeutille! Jotkut syntyvät pahana, toiset ajautuvat pahuuteen. Klonkku on säälittävä rääpäle, joka nimenomaan ajautui pahuuden tielle. Klonkkua kohtaan kokee jonkinlaista sympatiaa. Hän on uhri, vaikka pahis onkin.

Pahuuden tielle ajautui myös tämän postauksen oikeutetusti päättävä Darth Vader. Tämä mustan nahan ja mekaniikan yhdistelmä on universumin pahimpia paskiaisia. Tämä varsin synkeä herra on kova mies kiduttamaan ihmisiä ja leikkasipa oman poikansa kädenkin irti lasermiekallaan ikonisessa taistelussa Tähtien sota -saagan nelososassa, Imperiumin vastaiskussa. Vader on älykäs pahis, jonka kanssa ei kannata olla napit vastakkain. Voi nimittäin olla, että hän kuristaa sinut hengiltä useidenkin metrien päässä sinusta pelkällä ilmaan tehdyllä käsiliikkeellä. Darth Vader edustaa pahuutta hyvin perinteisellä ja alkukantaisella tavalla. Vaderin ulkoinen habitus huutaa jokaisella solullaan pahuutta. James Earl Jonesin karhea ja autoritäärinen ääni luo voimakkaalle hahmolle vielä voimakkaamman sielun. Mutta vaikka Darth Vader onkin universumin ultimate badass, hänen taustat tietäen hänestäkin löytyy se inhimillinen puoli, kuten Klonkultakin. Vader oli kerran viaton lapsi, joka erinäisten mutkien kautta ajautui Tähtien sota -elokuvien legendaariselle pimeälle puolelle. Lopulta pienen Anakin Skywalkerin viattomuus vaihtuu ihmisten kurittamiseen ja avaruuden mahtavimman superaseen, Kuolemantähden, johtamiseen. Vaderilla on sydän, joka lyö. Tuo sydän vaan nyt sattuu olemaan erittäin hyvin piilossa kaiken sen mustan kuoren alla.

Ei mikään kiltti avaruussetä...

Ja sitten ei muuta kuin pahoja tekemään kaiken pahuuden kunniaksi! Tai pidä vaikka pahispäivä ja katso jokin edellämainituista pahisklassikoista. Klara vappen ja klaffin klik!

HYVÄN TUULEN ELOKUVAT

Kun mieli on maassa tai ei yksinkertaisesti jaksa katsoa kaahaavaa toimintaa, nyyhkiä nessu kourassa itkudraamojen parissa tai epätoivoisesti yrittää ottaa selkoa taide-elokuvista, kannattaa valita katseluun elokuva, joka tuo hyvän mielen. Esittelen tässä postauksessa omia suosikkejani hyvän mielen elokuvista. Nämä elokuvat ovat niitä tapauksia, jotka jäävät pitkäksi aikaa hyrisemään mieleen leffan loppumisen jälkeen ja joita katsot aina hymyssä suin.

Lost In Translation on yksi ehdottomia yleisiä suosikkejani, joka kestää katselua ja ajan hammasta. Olen nähnyt leffan lähemmäs kymmenen kertaa elämäni aikana ja joka kerta leffa vaikuttaa samalla tavalla: se tuo hyvän mielen! Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin hiljainen ja epätavallinen ystävyys tokiolaisessa hotellissa on Sofia Coppolan hieno taidonnäyte vähäeleisestä ja kiireettömästä elokuvakerronnasta, joka kuitenkin tempaa mukaansa. Murray on perinteiseen tapaansa puoliflegmaattinen ja tässä hiljaisessa komiikassaan aivan lyömätön. Kulttuurishokit ja vaikeudet siirtyä jenkkikulttuurista ylitsepursuavaan japanilaiseen kulttuuriin luovat erinomaisia komediallisia hetkiä. Pääosassa on kuitenkin nuoren Johanssonin ja iäkkäämmän Murrayn välinen hotellikuolemasta aiheutunut epätavallinen kohtaaminen. Tällainen epäsovinnainen ja erikoinen yhteys kiehtoo ja tekee elokuvasta tuoreen. Elokuva on hyvin epähollywoodimainen - ja se on Translationin yksi monista hyvistä puolista.

Erittäin erityinen kohtaaminen Tokiossa on feelgoodia parhaimmillaan.

"Juno, did you by any chance barf on my urn?"
"I would never barf in your urn, Brenda."
Juno on ehtaa klassikkoainesta, jos puhutaan hyvän tuulen elokuvista. Leffa on dialogiltaan sellaista timanttiaineista, joka vastaa laadultaan Afrikan tähteä. Junoa katsoo aina hymyssä suin, vaikka perusidea ei olekaan mitään ruusuista pumpuliunelmaa. Ellen Page esittää elokuvassa erittäin sanavalmista teinityttöä, joka tulee yllättäen raskaaksi. Samasta aiheesta voisi Hollywoodissa luoda lyijynraskaan ryysytarinan, mutta Juno heittää häränpyllyä normeille ja ottaa valloittavan ja hersyvän hauskan lähestymistavan rankkaan aiheeseen. Jos sattuu rakastamaan lennokasta ja nasevaa dialogia, Juno on oikea kultakaivos. Leffan lähes jokainen repliikki on hulvatonta kielikuvilla leikittelyä. Page tykittää ilmoille toinen toistaan osuvampia reploja liukuhihnavauhtia. Elokuva on muutenkin raikas tuulahdus hieman vinksahtanutta ja nyrjähtänyttä Hollywood-komediaa, joka naurattaa, vaikka aihe ei peruskomediaa olekaan. Samaan kastiin laittaisin myös erinomaisen Little Miss Sunshinen, joka naurattaa asioilla, jota eivät oikeasti ole hauskoja aiheita: kuolema, itsemurhayritys ja homous näin alkuun mainitakseni. Mutta toisaalta silloin, kun ei saisi nauraa, tuleekin naurettua senkin edestä ja kahta kauheammin. Elokuvan epätoimiva perhe on kaikissa ongelmissaan lohduttoman hauskaa seurattavaa. Onhan se nyt hauskaa, kun perheen kuollutta vaaria työnnetään sairaalan ikkunasta ulos pakettiautoon tai kun perheen tytär esittää yliseksuaalisen tanssin lasten kauneuskilpailun finaalissa. Sovinnaista? Ei todellakaan. Hauskaa? Ehdottomasti!

Ranskalaistaidonnäyte Amelié on aina yhtä raikas ja viehättävä elokuva kuin se oli ensimmäisellä katselukerrallakin. Audrey Tautoun roolisuorituksessa on yhä edelleen sitä vastustamatonta söpöyttä ja leikkimielisyyttä, mikä teki vaikutuksen jo ensimmäisellä kerralla. Tautou on kuin sokeripala ja hänen havaintojen ja edesottamusten seuraaminen tuo aina hymyn huulille. Elokuvaa ei yksinkertaisesti vain voi katsoa hymyilemättä: se toimii lähes lääkkeen tavoin. Esimerkiksi kaamosmasennuksen poistamiseksi Amelié on mitä parhain valinta! Elokuva on myös suurta iloa silmille, sillä ohjaaja Jean-Pierre Jeunet'n visuaalinen kädenjälki on vertaansa vailla. Rohkeat värit, leikittelevä leikkaus ja lähes surrealistinen lavastus tekevät leffasta eräänlaisen aikuisten sadun. Amelién kaltaisia nerokkaita ja leikitteleviä elämänpiristäjäelokuvia tarvittaisiin maailmaan enemmän. Jeunet'n myöhemmissä tuotannoissa (Pitkät kihlajaiset, Micmacs) on Amelién kaltaista tunnelmaa, vaikkakin ranskalaisen sokeripalan maailma imaisee aina vahviten mukaansa.

Tämä hymy saa hymyn omallekin suulle.

Brittiakselilla hyvän mielen elokuvista täytynee mainita kolme teosta: Housut pois, Kalenteritytöt ja Rakkautta vain. Kahdessa ensimmäisessä on hyvin paljon yhtäläisyyksiä: ensimmäisessä englantilaisen pikkukaupungin työttömät entiset tehdasduunarit päättävät lyödä rahoiksi strippausesityksillä, kun taas Kalenteritytöissä pikkukylän naiset päättävät tehdä tempauksen sairastavan ystävänsä puolesta ja lohtivat hyväntekeväisyystarkoitukseen aistikkaan nakukalenterin. Molemmissa leffoissa on rempseää brittiläistä feelgoodia. Tehtaan miesten säälittävät strippausyritelmät naurattavat joka kerta, kun taas reippaasti keski-iän ylittäneiden riipputissinaisten nakuilu kalenterikuvissa luo omat koomiset hetkensä. Molemmissa koetaan vaikeuksien kautta voittoa ja taistelun tuoksinnassa tuetaan toinen toistaan, pienten sattumusten ja konfliktien jälkeen. Molemmat leffat tuo hymyn huulille ja mielen kevyeksi, vaikka elokuvissa teemat ovatkin ei niin iloisia. Rakkautta vain sen sijaan kertoo joulunalusaikaisesta Lontoosta, jossa eri ihmiset erilaisina elämineen kohtaavat erilaista rakkautta erilaisten sattumusten ja kohtaloiden kautta. Leffan supernimekäs näyttelijäjoukko luo varsinaisen superjoukon alan ammattilaisia saman elokuvanimen alle. Liam Neeson, Emma Thompson, Bill Nighy, Hugh Grant, Alan Rickman - nuo kaikki brittileffojen kärkinimet löytyvät omista mieleenpainuvista rooleistaan. Ehkä mieleenpainuvin rooli on Bill Nighylla. Nighy esittää eläköitynyttä ikirokkaria, joka löytää yllättävän ystävyyden yllättävältä taholta. Elokuva on erinomainen valinta keventää esimerkiksi joulustressiä. Leffa on romanttinen komedia, mutta se väistelee romanttisten komedioiden peruskarikot aika mallikkaasti. Ehkä elokuvan perusbrittiläinen pohjavire helpottaa tässä asiassa. Hollywoodissa tämä leffa olisi puristettu siirappina ulos. Nyt se on piristävä komedia, jota leimaa hyväntuulisuus.

Suomisektorilla ollaan totuttu masentaviin tuotoksiin, joissa harvemmin hirveästi hymyillään. Tai jos hymyillään, hymy suuntautuu slapstick-tyhmähuumoria sisältäviin Kummeli-elokuviin. Sooloilua on kuitenkin yksi elokuva, jonka rankkaisin nimenomaan hyvän tuulen elokuvaksi. Elokuva on mukavan kepeä romanttinen komedia, jonka ehdoton kivijalka on loistava ja roolistaan Jussi-patsaankin pokannut Kristiina Elstelä sanavalmiina dementoituvana vanhana rouvana. Elstelän tokaisut hymyilyttävät aina ja leffan yleistunnelmakin nousee kepeän ja mieltäylentävän puolelle - melko harvinaista siis suomielokuvassa. Elokuvan käsikirjoittajan Katja Kallion niinikään romaaniin perustuva Kuutamolla on myös kotimaista feelgoodia, jossa paraatipaikalla loistaa Pirkko Saisio boheemina taitelijaäitinä. Tähän voisi lisätä vielä Nousukauden, Helmiä ja sikoja sekä vaikkapa 8 päivää ensi-iltaan. Kaikki mainitut siis komedioita, juuri sopivalla suomimausteella höystettynä.

Ja sitten on tietenkin Ruokala Lokki. Leffa on erinomainen  esimerkki elokuvasta, jonka katsottua olo on kevyt ja iloinen. Japanilais-suomalaista yhteistyötä oleva tarina kertoo nuoresta japanilaisnaisesta Sachiesta, joka perustaa Helsingin Punavuoreen ruokalan. Alkuun ruokalassa ei käy muita asiakkaita kuin japanilaisesta kulttuurista kiinnostunut nuorimies Tommi Hiltunen. Sachie tutustuu pian toiseen japanilaiseen turistiin, Midoriin, jonka kanssa ruokalan pyörittäminen alkaa sujua jouhevammin. Hiljalleen ruokalaan alkaa saapua lisää asiakkaita ja unelmat alkavat saada konkreettisia tuloksia. Ruokala Lokin hyvä tuuli tulee kesäisestä Helsingistä ja Sachien perusjapanilaisesta positiivisesta asenteesta. Elokuva on hidastempoinen ja vähäeleinen, eikä siinä varsinaisesti tapahdu mitään. Juoni on oikeastaan sivuseikka koko elokuvassa. On uskomatonta, miten loistokasta jälkeä elokuvassa voi saavuttaa ilman mutkikkaita juonikuvioita ja dialogia. Elokuvassa kaikki tapahtuu hissukseen ja ikäänkuin itsestään. Sachien ja kumppaneiden toiminnassa ja tavoissa on jotain kaurismäkeläistä hiljaisuutta. Elokuvassa ei juuri hötkyillä. Juuri tämä kiireettömyys takaa nautinnollisen rauhallisia hetkiä ruokalan parissa. Ja leffan kokkauskohtaukset nostavat aina veden kielelle! Pannulla tirisevät lohet, vastapaistetut korvapuustit ja erityisesti Sachien bravuurit, onigirit eli riisipallot, saavat automaattisesti kuolan valumaan. Samankaltainen tunne valtaa, kun Pienen suklaapuodin ihastuttava Juliette Binoche valmistaa syntisiä suklaaherkkujaan.

Jos tämä ruokala ja omistaja olisi oikeasti olemassa...

Vaikka komediat yleisesti tuntuvat helpoiten hyvän tuulen elokuvilta, niin hyvä mieli voi tulla ihan vaikkapa kauniista maisemista (Mamma Mia!), pettämättömästä ystävyydestä (Thelma & Louise), loputtomasta päättäväisyydestä, periksiantamattomuudesta ja oikeusvoitosta (Erin Brockovich) tai ihan vain yltiöpositiivisesta musiikista (The Sound Of Music). Hannibal Lecter ei välttämättä tuo hyvää mieltä siinä merkityksessä, mitä esittelemäni feelgood-elokuvat tuovat. Hyvän tai loistavan elokuvan katsominen ei riitä, vaikka niiden jälkeen hyvä olo tuleekin. Tämä postauksessa esitelty hyvä olo on kokonaisvaltaisempaa.

Laita vaikka mikä tahansa Disney-leffa pyörimään ja tiedät mitä tarkoitan ;)

Klaffin klik!

"THE HILLS ARE ALIVE WITH THE SOUND OF MUSIC(ALS)"

My Fair Lady, The Sound Of Music, Laulavat sadepisarat. Klassikkoelokuvia, joita kaikkia yhdistää yksi asia: musiikki. Musikaalielokuvat eivät avaudu kaikille. On ihmisiä, jotka eivät jaksa ymmärtää, miksi kesken normaalisti näytellyn kohtauksen pitää roolihenkilön puhjeta lauluun. Julie Andrews puhkeaa soljuvaan lauluun keskellä vehreää niittyä - siis mitä ihmettä? Niin, tervetuloa musikaalien maailmaan. Jos katselutottumuksesi rajoittuvat kaahaaviin autoihin tai alapäähuumorin teinikomedioihin, juokse!

Sitä vanhaa kunnon musiikin ääntä!

Musikaalielokuvat ei ole helppo genre. Esimerkiksi näyttelijöiltä ei vaadita pelkästään hyviä näyttelijän taitoja, vaan myös laulutaitoja. Onnistuneet musiikkinumerot ovat musikaalien suola. Musiikkinumerot vaativat näyttelijöiltä laulutaitoja, mutta ohjaajilta ja käsikirjoittajilta myös draamantajua: ne pitäisi saada istumaan elokuvan juonikaareen eheästi ja nätisti. Jos on puhjettava lauluun, tämän laulun tulisi jollain lailla palvella sen hetkistä tapahtumaa ja käännettä elokuvassa. Musikaalielokuvat ovat työläitä ja kenties juuri tästä syystä niitä nähdään valitettavan harvoin valkokankailla. Tässä postauksessa esittelen omia musikaalisuosikkejani.

Yksi ehdottomia suosikkejani on Oopperan kummitus (2004). Muistan tykästyneeni Nightwish-yhtyeen versioon musikaalin nimikkolaulusta. Ennen Nightwishin coveria en tiennyt musikaalista oikeastaan kuin nimen. Kävin lainaamassa elokuvan läheisestä Makuunista. Ennen Oopperan kummitusta olin toki nähnyt joitakin musikaalielokuvia, mutta en mitään järisyttävää. Joel Schumacherin ohjaama versio Andrew Lloyd Webberin klassikkomusikaalista oli järisyttävä kokemus. Lavastus, puvustus, värit ja tietenkin se musiikki - wau! Erityisesti kotiteatterilaitteistolla Oopperan kummitus teki lähtemättömän vaikutuksen. Think Of Me -kappaleen ensimmäisen säkeen taustapianon vaihtuessa kokonaisen orkesterin jylhään pauhuun nostaa joka kerta ihoni kananlihalle. Tarinan ylitsepursuava romantiikka ja kliseet antaa helposti anteeksi, sillä musiikki ja laulut ovat kertakaikkisen vastustamattomia. Biisit ovat mieleenpainuvia ja niissä on hienot melodiat. Laulajat hoitavat hienosti hommansa. Christineä esittävä nuori Emmy Rossum on äänellisesti alkuperäistä Sarah Brightmania selvästi kevyempi ja tyttömäisempi, ei niin oopperamainen - näin myös helpommin lähestyttävä. Kummituksen roolin hoitaa mallikkaasti Gerard Butler, jolla ei kertomansa mukaan ollut ennen elokuvaa lainkaan laulukokemusta. Ei ne Kummituksen vokaaliosuudetkaan mitään ukkonooaa ole, joten Butlerille iso hatun nosto!

Erikoinen rakkaustarina on yksi suosikeistani!

Toinen ikimuistoinen musikaalielokuva on tietenkin Moulin Rouge!. Ensi näkemältä elokuva ei tehnyt lainkaan vaikutusta, kuten Nicole Kidmania koskevassa postauksessa mainitsinkin. Nykyään pidän elokuvaa kuitenkin musikaalielokuvien absoluuttisella kärkilistalla. Elokuva on Oopperan kummituksen tapaan todellista silmäkarkkia alusta loppuun. Visionääri Baz Luhrmanin hengästyttävä spektaakkeli pursuaa värejä ja liikettä. Elokuva on kuin yksi iso LSD:llä terästetty MTV-musavideo! Kidman loistaa Satinen roolissa, eikä Ewan McGregorinkaan suorituksessa mitään pahaa sanottavaa ole. Parin kemiat pelaavat niin hyvin yhteen, että hetkittäin meinaa jopa unohtaa Kidmanin ja McGregorin näyttelevän. Vaikka elokuvan perusjuoni onkin traaginen rakkaustarina, Luhrman on onnistuneesti luonut väliin myös todellisia komediahetkiä. Richard Roxburghin näyttelemän herttuan hersyvän absurdi versiointi Madonnan Like A Virgin -hitistä on pieni pala elokuvahistoriaa. Aivan hillitön esitys! Moulin Rouge! on elokuva, jota pitää aina pantata, ettei se kuluisi. Vielä en ole ainakaan huomannut kulumisen merkkejä - etenkin kun sain käsiini leffan huikean blu-ray -version. Ei jätä kylmäksi!

Jos traagiset rakkausspektaakkelit musiikin siivittäminä eivät insiroi, kannattaa kokeilla jotain kevyempää. Ja mikäs sen kevyempää ja raikkaampaa kuin hittimusikaali Mamma Mia!. Nimekkäiden näyttelijöiden luotsaama Abba-yhtyeen hittejä kierrättävä menestysmusikaali on turboahdettua hyvää tuulta alusta loppuun. Jos olet ryppyotsainen tosikko, kannattaa elokuva jättää väliin. Jos olet avarakatseinen ja haluat joskus höllätä aivosoluja ja vaihtaa vapaalle kauniiden maisemien, tarttuvien biisien ja hauskan menon myötä, uskon Meryl Streepin ja kumppaneiden tarjoavan vastinetta rahoillesi ja ajallesi. Mamma Mia! on vastustamaton ilopilleri musikaalielokuvien runsaassa kirjossa. Ja kuka nyt ei haluaisi kuulla Pierce Brosnanin laulantaa! :)

Mamma Mia! kierrättää hienosti Abban hengentuotoksia, kun taas Julie Taymorin ohjaama 1960-luvulle sijoittuva Across The Universe puolestaan esittelee nuorten nousevien näyttelijälupausten versioita Beatlesien hiteistä. Siinä missä Abba-musikaalin lauluesitykset mukailevat hyvinkin paljon alkuperäisiä, Acrossin biisit ovat totaalisia irtiottoja alkuperäisistä esityksistä. Beatlesien suuret ja pienemmät hitit taipuvat hienosti aivan uudenlaisiksi versioiksi. Biisit kuulostavat raikkailta nuorten ihmisten esittäminä ja ne saavat uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi Let It Be kuullaan elokuvassa sielukkaana gospel-esityksenä. Biisit on myös istutettu elokuvan juonirakenteisiin erinomaisella tarkkuudella ja ne todellakin sopivat elokuvan tapahtumin ja tilanteisiin. Tässä mielessä Acrossin kanssa samoja latuja kulkee Chris Columbuksen ohjaama hieno Rent, joka pohjautuu samannimiseen Broadway-musikaaliin. Se on arkinen tarina köyhistä nuorista boheemeista newyorkilaisista, jotka taistelevat huumeriippuvuuden, köyhyyden, AIDSin ja homoseksuaalisuuden kourissa. Tarttuvia biisejä ja hieno tarina, joka ajoittuu yhden vuoden mittaiselle ajanjaksolle elokuvan henkilöiden elämässä.

Sweeney Todd onkin sitten poikkeus edellisiin mainittuihin musikaaleihin. Stephen Sondheimin synkkä goottityylinen kauhutarina on niinikään tunnettu klassikko teatterilavoilta. Tim Burton ohjasi oman versionsa musikaalista valkokankaallle vuonna 2007. Sweeney Todd on verinen ja synkkä kostotarina paholaisen mainetta nauttineesta sarjamurhaajaparturista, joka legendojen mukaan vavisutti Lontoon katuja 1800-luvulla. Legendaarisen pääroolin suuriin saappaisiin elokuvassa astui aina niin taitava Johnny Depp. Mies vetää roolin tyylinsä mukaisella antaumuksella ja hoitaa lauluosuudetkin hienosti. Synkästä ulkokuorestaan huolimatta Sweeney Todd on myös humoristinen musikaali. Kilpaileva italialaisparturi Adolfo Pirelli (loistava Sacha Baron Cohen), vetää pienen, mutta mieleenpainuvan roolin ja aivan tajuttoman tour-de-force -laulusuorituksen The Contest -biisissä, joka on teatraalisen yliampuvaa musikaaliesitystä parhaimmillaan. Sweeney on yksi musikaalisimpia elokuvamusikaaleja, mitä mieleen juolahtaa.

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä on tietenkin mainittava todellinen kulttiklassikko Rocky Horror Picture Show). Totaalisen vinksahtanut musikaali 70-luvun puoliväliltä on saavuttanut sellaisen kulttistatuksen, mistä moni vain haaveilee. Elokuvan ja alkuperäisen teatterimusikaalin fanit pitävät yhteisiä iltamia ja osallistuvan erityisiin elokuvanäytöksiin, joihin he pukeutuvat roolihahmojen mukaisiin vetimiin. Koko elokuvan maailma on niin kieroutunut ja outo, ettei siitä voi olla pitämättä. Ja biisit ovat tarttuvimpia, mitä musikaalibiiseihin tulee. Rocky Horror on rockmusikaali, jossa on menoa ja meininkiä - ja roppakaupalla hurttia huumoria. Ei Tim Currya kiharassa mustassa peruukissa, korsetissa ja verkkosukkahousuissa voi oikein vakavastikaan ottaa...

Tim Curry elämänsä vedossa - ja vetimissä!

Musikaalielokuvat piristävät ja raikastavat elokuvamaailmaa aina satunnaisin väliajoin. Moni on päässyt ihan palkintokemuihin asti: Catherine Zeta-Jones voitti Oscarin Chicago-musikaalin sivuroolista, Niksu on ollut ehdolla sekä Moulinin että Nine-musikaalin rooleista ja My Fair Lady sekä The Sound Of Music ovat olleet parhaan elokuvan voittajia omana aikanaan.

Vielä kun saisi huikean Wicked-teatterimusikaalin elokuvamuotoon. Ja Oopperan kummituksen jatko-osan Love Never Dies -elokuvafilmatisointia odotellessa...

Klaffin klik!

HAUSKAA PÄÄSIÄISTÄ!

Pääsiäisen kunniaksi blogini on pienellä pääsiäistauolla, joten seuraava kunnon postaus ilmestyy sunnuntaina 15.4. Sitä ennen toivotankin kaikille lukijoille hauskaa pääsiäistä, juhlistakoon sitä miten kukin tahtoo. Jos juhlistaa lainkaan.

Muistakaa syödä paljon pask...pashaa ja mämmiä (ken sitä kestää syödä) ja tietenkin suklaamunia. Ja paljon leffoja eteen! Ainakin meikäläinen aikoo kuluttaa silmämunia leffoja katsellessa. Mel Gibsonin Passion Of The Christ on tietenkin ehtaa tavaraa, jos haluaa kärsiä pääsiäisen kunniaksi uskonnollisisten elokuvien parissa. Kenties jotain kevyempää tiedossa ainakin täällä suunnalla...

Kyllä pääsiäisenä on ratkiriemukasta!

Siispä klaffin pikainen klik!

ROTUSYRJINTÄÄ JA SUKLAAPIIRAKKAA

En muista vähään aikaan nähneeni yhtä hyvää elokuvaa kuin viikko sitten lainaamani Piiat. 1960-luvun Mississippiin sijoittuva elokuva kertoo tummaihoisten taloudenhoitajien ahdingosta ja rotusyrjinnästä, joita valkoisten perheiden nirppanokkaiset ja yläluokkaiset vaimot suitta suruitta harrastavat. Piiat käytännössä kasvattavat perheiden lapset, äitien ollessa lähinnä seurapiirikesteillä tai bridgekerhoissa juoruamassa isoissa kanalaumoissa. Miehet käyvät töissä. Piikojen hoitamien perheiden keskuudessa vallitsee käsittämättömiä sääntöjä siitä, mitä piiat eivät saa tehdä. Yksi uskomattomimmista säännöistä on piikojen vessakäytäntö. Tautien ja bakteerien "pelossa" piiat pakotetaan käyttämään ulkokäymälöitä eikä sisävessoja muiden tapaan. Piiat ovat pohjasakkaa ja heitä voi käsitellä kuin eläimiä. Heillä ei ole ihmisarvoa. Perheiden äidit harrastavat vielä viheliäisempää tapaa syrjiä heitä: he puhuvat rasistisesti aina sivulauseilla ja rivien välistä. Aivan kuin piiat eivät tajuaisi puheista niiden piikkejä ja tikareita...

Nuori ja naimaton Skeeter (Emma Stone) palaa kotikonnuilleen Jacksonin kaupunkiin, Mississippiin, valmistuttuaan yliopistosta. Hän huomaa palanneensa keskelle rasismin kehtoa. Tätä kehtoa keinuttavat Skeeterin lapsuusajan ystävättäret, joista valtaosa on normien mukaisesti naimisissa ja äitejä. Siinä missä Skeeter lähti yliopistoon koulutuksen ja työn perässä, suurin osa hänen ystävistään lähti yliopistoihin tulevien aviomiesten ja turvallisen kotielämän toivossa. Skeeter on vailla miestä, ja sekös hänen ystäviään häiritsee. Skeeter tutustuu ystäviensä kutsuilla Aibileen-nimiseen piikaan (Viola Davis), jonka toimia kotiäitihirviöt nälvivät ja piikittelevät rivien välistä piian läsnäollessa. Kirjailijaksi pyrkivä Skeeter ottaa vaivihkaa ohjakset omiin käsiinsä ja alkaa haastatella hieman vastahakoista Aibileeniä tämän kokemuksista piikana. Mukaan haastatteluihin lyöttäytyy myös teräväkielinen Minny, joka sai vastikään kenkää käyttäessään isäntäperheen sisävessaa ukkossäässä. Minny ei kuitenkaan jää rannalle ruikuttamaan, vaan hankkii itselleen uuden talon ja emännän. Ja siinä sivussa tekee melkoisen jäynän entiselle emännälleen! Tämä jäynä jäänee elämään elokuvahistoriaan. Minny päättää leipoa entiselle emännälleen Hilly Holbrookille (poikkeuksellisessa ilkeän nartun roolissa esiintyvä Bryce Dallas Howard) suklaapiiraan. Hyvin tuntuu piirakka emännälle maistuvan. Piiraassa onkin salainen ainesosa, joka hienosti muistuttaa emäntää vessapolemiikista. Ruskea suklaapiirakka saa pian aivan uuden merkityksen! Aivan loistavan roolityön tehnyt, ja suorituksestaan ansaitusti Oscarinsa ansainnut Minnyä näyttelevä Octavia Spencer varastaa koko show'n terävillä kommenteillaan ja sisukkaalla luonteellaan.

Näillä sisukkailla naisilla riittää hymyä, vaikka elämä kolhiikin.

Jos sinussa asuu sisälläsi avoin ja suvaitsevainen ihminen, saattaa elokuvan katsominen tuottaa hetkittäisiä raivon purkauksia ja ääretöntä turhautuneisuutta, sillä piikojen kohtelu ja syrjintä on paikoitellen niin absurdia ja käsittämätöntä ihmisarvon nollaamista ja tallaamista. Mutta kaikki kauheudet antavat kuitenkin uskottavasti ymmärtää, että näin asiat varmasti ovat tuohon aikaan olleet. Piikojen esittämän rasismin valossa voi peilailla omaa rasismiaan: onko se pientä leikittelyä vai löydätkö itsesi jopa elokuvan valkoisten naisten keskuudesta? Paljon on onneksi edistytty 60-luvun ankeuksista, mutta samat teemat pyörivät nykymaailmassakin, onneksi paljon pienempinä ja lievempinä annoksina. Mutta annoksina kuitenkin. Rasismi lienee seksuaalivähemmistösyrjinnän rinnalla ilmiö, joka tulee vaivaamaan ihmiskuntaa maailman tappiin saakka. Kyllä se niin syvällä meissä itää.

Elokuva käsittelee rotusyrjinnän lisäksi naisten yleistä asemaa amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Skeeterin päättäväinen, naimaton ja itsenäinen naistyyppi ei edusta aikansa tyypillistä naiskuvaa, ja sehän tietenkin aiheuttaa närää ja närästystä Jacksonin väen keskuudessa. Skeeterin rooli amerikkalaisena naisena poikkeaa normeista. Hän ei ole perhe-elämään pakon edessä päätynyt heitukka, vaan vahva ja itsenäinen, omilla aivoillaan ajatteleva nainen. Muut Skeeterin ikäiset naiset tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän aivottomia paperinukkeja, jotka elävät suurta kulissielämää ja muka-onnellisesta amerikkalaista unelmaa. Piioissa on myös häivähdyksiä itsensä toteuttamisesta, sanan vapaudesta ja itsensä puolustamisesta. Skeeter on äärimmäisen rohkea nainen ryhtyessään marssille rotusyrjintää vastaan. Rohkeus sanoa poikkiteloin vallitsevaa massaa vastaan on myös yksi elokuvan kantavista teemoista. Kun muut mollaa ja nollaa, yksi nousee muita vastaan ja tekee aloitteen.

Emma Stonen esittämä Skeeter on rohkea nainen, joka haluaa muuttaa maailmaa...

Elokuva on hyvin perinteinen rotusyrjintää käsittelevä elokuva. Taloudenhoitajat tuntuvat paikoitellen jopa stereotyyppisiltä pyyleviltä neekerimammoilta, joilla on sana hallussa, vaikka elävätkin surkeissa olosuhteissa rasististen perheiden lastenlikkoina ja hellojen kuuraajina. Näissä piioissa on sen verran kuitenkin sisua ja sielua, että stereotypiat antaa anteeksi. Piikojen sanailua ja tarinoita on mukava katsella, vaikka kokemukset ovatkin rankkoja. Elokuva ei ole synkkä tai lohduton rankoista teemoistaan huolimatta. Siinä on sitä hyvin perinteistä amerikkalaisen keskilännen elokuvan tunnelmaa, joka aina kallistuu hyvän ja positiivisen puolelle. Auringonpaiste ja ihmisten mentaliteetti tuntuu kantavan synkänkin läpi.

Elokuva on kaikessa perinteisyydessään elokuva, jonka olet jo nähnyt. Piiat on yhdistelmä Paistettuja vihreitä tomaatteja ja Forrest Gumpia. Ja on elokuvassa myös Häivähdys purppuraakin. Rankkoja teemoja, mutta hyväntuulista meininkiä paahtavan auringon alla. Elokuvan jälkeen ainakin meikäläisen valtasi kokonaisvaltainen hyvä olo, joka tulee aina hyvän elokuvan nähtyäni. Piiat on juuri sitä, parasta A-luokan laatua. Ehdottoman suositeltava katselukokemus kaikille.

Ja ei kun suklaapiirakkaa leipomaan! Klaffin klik!

ARIGATO, ANIME!

Disneyä on kautta aikain pidetty käsin piirretyn animaation kuninkaana länsimaissa. Disneyn vaikutusta ja tehoa länsimaiseen animaatioon ei voi kiistää. Mutta länsimaisella animaatiolla on kyllä selkeä haastaja: japanilaissyntyinen anime. Länsimaissa termillä anime viitataan japanilaiseen animaatioon, vaikka japanilaisille anime on yleinen termi kaikelle animaatiolle. Animea on esiintynyt aina 1900-luvun alusta alkaen, mutta käsittelen tässä postauksessa modernimpaa animea, jonka juurilla 80-luvulla perustettu animaatiostudio Studio Ghibli alkoi ponnistella länsimaisten tietoisuuteen, ja joka toden teolla tuli länsimaalaisten tietoisuuteen vasta uuden vuosituhannen vaihteen tienoilla. 2000-luvun alkupuolella Japanista alkoi hiljalleen levitä muualle maailmaan anime-elokuvailmiö. Ensimmäisenä suurena animetapauksena maailmaa saapui mullistamaan Henkien kätkemä vuonna 2001. Elokuva tuli suuren elokuvayleisön tietoisuuteen viimeistään sen voitettua parhaan animaatioelokuvan Oscarin vuonna 2003. Anime tuli elokuviin, oheiskrääsään ja tietokonepeleihin. Ja meikäläisen sydämeen!

Henkien kätkemä vei sydämeni ensi näkemältäni. Muistan yhä miten voimakkaasti elokuva aikanaan minuun vaikutti. Se oli niin raikas, erilainen, värikäs, söpö ja sopivalla tavalla outo. 10-vuotiaan Chihiro-tytön seikkailut omituisessa rinnakkaismaailmassa nokipalloineen, kylpevine jumalineen ja lohikäärmeineen oli jotain niin poikkeavaa animaatiota, että se veti maton alta ja kunnolla. Elokuva poikkesi merkittävästi animaation valtavirrasta ja Disneystä, joka vuosituhannen vaihteessa eli muutenkin animaation murrosta. Käsintehdyt animaatiot alkoivat vaihtua tietokoneanimoituihin elokuviin. Anime tuli ja palautti uskon käsin piirrettyyn taiteeseen, jota japanilainen animaatiostudio Studio Ghibli on ansiokkaasti jatkanut. Ja tämä perinne jatkuu yhä.

Chihiron ja Hakun taianomaiset seikkailut Henkien kätkemässä aloittivat oman animeinnostukseni.

Animessa viehättää eniten nimenomaan niiden raikkaus ja erilainen maailmankuva. Japanilainen kulttuuri ja mytologia ovat erittäin tiukkaan sidottu animetarinoihin. Niissä luonto esiintyy erittäin tärkeänä osana kaikkea. Animeleffat ovat usein hyvin satumaisia ja vahvasti tunnepitoisia elokuvia. Elokuvien päähenkilöina on useimmiten lapsia tai nuoria, ja heidän silmin tapahtumissa usein eletään. Juonikuviot eivät usein noudata perinteisiä animaatioiden kaavoja, vaan tarinat ovat usein mutkikkaita ja ennalta-arvattavia, ei perinteisiä Disney-juonia. Tarinat myös vilisevät yksityiskohtia, joita on hauska bongailla elokuvia katsellessa. Pieniinkin detaljeihin on kiinnitetty häkellyttävän paljon huomiota. Oli kyse sitten Hauru-velhon liikkuvan linnan ulkomuodosta tai Kätkijöiden (2010) lilliputtiperheen mielenkiintoisesta kodin sisustuksesta. Myös elokuvien tapahtumapaikat tuntuvat hengittävän ja elävän itsessään. Kikin lähettipalvelun (1989) rantakaupunki tuntuu paikalta, jossa oikeasta haluaisi asua. Ja ehdottomasti haluaisin kylpeä jumalten kanssa Yubaban kylpylässä. Henkilöhahmot niinikään ovat mieleenpainuvia, aina sivuhahmoja myöten. Kuka voisi unohtaa Henkien kätkemän kylpylän johtajatarta, Yubaba-noitaa tai Laputa - linna taivaalla -elokuvan (1986) todellista tahtonaista, Mammaa! Animesta huokuu perinteet ja arvostus käden jäljelle. Kliinisen ja siloitellun tietokoneanimaation valtakaudella anime todellakin osoittaa kyntensä.

Mamma pistää miehet ojennukseen!

Yksi omia ehdottomia animesuosikkejani Ghiblin tuotannosta on surullinen ja erittäin koskettava Tulikärpästen hauta (1988), jossa teini-ikäinen Seita-poika yrittää selvitä äidin kuoleman jälkeisessä karussa elämässä 2. maailmansodan lopun vaiheissa pikkusiskonsa Setsukon kanssa. Setsuko varastaa katsojien sydämet lapsen mielellään. Setsukon lapsen elkeet ja pienetkin nyanssit on tallennettu animaation muodossa häkesllyttävän realistisesti ja tarkasti. Elokuva on poikkeuksellisen surullinen ja draamantäyteinen anime-elokuva, joka ei ole saman vuoden Naapurini Totoron kaltainen söpö lastensatu. Totoro on tietenkin jo Ghiblin logoa myöten yksi suurista nimistä ja ehkä kulminoitunut esimerkki nimenomaan söpöstä satuanimesta. Pidän myös suuresti satumaisesta Liikkuvasta linnasta (2004) sekä luonnon ja ihmisen konflikteista kertovasta Prinsessa Mononokesta (1997). Ghiblin runsaalta tarjottimelta löytyy jokaiselle jotakin.

Tuoreimmista Ghibleistä Ponyo rantakalliolla (2008) on suloinen kertomus Ponyo-kalasta, joka ajautuu aaltojen mukana rantakalliolle, josta viisivuotias Sosuke-poika hänet löytää. Ponyo käyttää voimiaan muuttuakseen ihmiseksi, koska hän haluaa olla Sosuken kaltainen pieni lapsi. Lasten välille syntyy oletetusti lämmin ja syvä lasten ystävyys. Elokuvassa meri ja merenelävät ovat vahvassa roolissa, sekä meren maagiset elementit. Kaikkein tuorein Ghibli-tuotannon elokuva Kätkijät on sekin tuttua laatua, muttei kuitenkaan aivan täysin lunastanut lupauksiaan. Elokuva jäi jollain tasolla hieman vajaaksi, eikä se sykähdyttänyt monien muiden Ghiblin klassikoiden tapaan.

Studio Ghibli ja animen grand master Hayao Miyazaki ovat alan ehdotonta eliittiä, mutta hyviä animeleffoja on tullut myös Ghibli-studioiden ulkopuolelta. Tokyo Godfathers (2003) on hieman erilainen animeleffa valtavirtaan verrattuna. Se on pienieleinen tarina kolmesta laitapuolen kulkijasta, jotka ottavat tehtäväkseen palauttaa löytämänsä vauvalapsi jouluaaton aikaan sijoittuvassa Tokyossa vanhempiensa tykö. Nuori tyttö, keski-ikäinen juoppomies sekä homoseksuaali ex-drag-artisti luovat valloittavan dynaamisen trion. Tiedossa on nasevaa dialogia ja kommelluksia.

Ei ihan perinteisintä animeporukkaa: juoppoja, homoja ex-drag artisteja...

Rankempaa ja verisempää animea löytyy loistokkaista Vampire Hunter D: Bloodlustista (2000) ja Blood - The Last Vampiresta (2000). Nämä elokuvat edustavat omaa animen alalajiaan: synkkää, veristä ja toimintapainotteista menoa. Ensimmäiseksi mainitussa verioopperassa metsästäjä nimeltä D - puoliksi ihminen, puoliksi vampyyri - saa tehtävän etsiä Meier Link -nimisen vampyyrin kidnappaaman rikkaan perheen tytön. Toiseksi mainitussa elokuvassa vuodessa 1966 Saya-niminen tyttö on osa salaista tiimiä, joka lahtaa demoneja. Saya soluttautuu Tokion ilmatukikohdan läheiseen kouluun, jossa paljastuu, että kaksi Sayan luokkatoveria ovat vampyyreja. Vampyyrit meinaavat ottaa vallan ja alkaa verinen taistelu. Ja blöödiä ei näissä tarinoissa säästellä! Leffojen korkeat ikärajat ovat enemmän kuin kohdallaan. Totoro-faneille ei ehkä sitä perinteisintä söpöstelyä...

Tekkonkinkreetissä (2006) vanhaa kaupunkia puretaan uuden tieltä, normaali elämänmeno alkaa järkkyä ja kaduilla puhkeaa väkivalta ja suuri taistelu siitä, kenelle kaupunki kuuluu. Tarinan keskiössä on kaksi poikaa, Shiro ja Kuro. Yksinkertaisempi Shiro on luonnonlapsi, joka ei oikein tahdo käsittää mitä ympärillä tapahtuu. Kuro puolestaan on noin vuoden Shiroa nuorempi, mutta hän on fiksu ja omistautunut suojelemaan kumppaniaan. Vaikeuksien edetessä poikien välinen ystävyys ja Kuron suojeluvietti Shiroa kohtaan voimistuu. Elokuvan piirrojälki on perusanimesta poikkeavaa ja freesiä: ei isoja animesilmiä, siloisia kasvoja, vaan kulmikkaita ja honkkeleita hahmoja. Hyvin tyylitellyn ja uniikin näköistä jälkeä!

Kuro (vas.) pitää huolta yksinkertaisesta luonnonlapsesta Shirosta Tekkonkinkreet-animessa.

Paprika (2006) kertoo ihmisten uniin pääsevästä koneesta. Kun tämä innovatiivinen kone varastetaan, korttitalot kaatuvat ja helvetti pääsee irralleen. Vain eräs Paprika-niminen naisterapeutti voi auttaa. Paprika on hyvin surrealistinen ja hienosti animoitu värikäs LSD-trippi, joka viehättää kaikessa outoudessaan. Millennium Actress (2001) on niinikään varsin erikoinen animeleffa, jossa kaksi toimittajaa seikkailevat haastattelemansa veteraaninäyttelijättären muistoissa ja menneisyydessä tämän kertoessa historiaansa. Memories (1995) on kolmen eri ohjaajan luomien lyhyiden episodien luoma kokonaisuus. Eri episodien tarina, tekninen toteutus ja yleisfiilis poikkeavat vahvasti toisistaan. Ensimmäisessä episodissa nimeltään Magnetic Rose ollaan avaruudessa ja omituisissa hallusinaatioissa, toisessa Stink Bomb -nimeä kantavassa episodissa mennään huumorilinjalla, kun labranörtti nielee vahingossa koekäyttöön tarkoitettuja pillereitä tehden itsestään kävelevän bioaseen. Viimeinen episodi, Cannon Fodder, on erittäin piristävä tapaus pelkän teknisen toteutuksensa puolesta. Kannattaa ehdottomasti tsekata!

Summer Warsissa (2009) matemaattisesti lahjakas lukiolaispoika Kenji ja hänen nörttiystävänsä ovat uppoutuneet Oz-nimiseen virtuaalimaailmaan. Kesälomalla sievä Natsuki-tyttö pyytää Kenjiltä apua ja ihastunut poika suostuukin, vaikka ei tarkkaan tiedäkään mihin. Tyttö vie Kenjin juhlimaan isoäitinsä 90-vuotispäiviä. Suureen naganolaiseen taloon on kokoontunut koko Natsukin suku. Tapahtumat saavat dramaattisen käänteen, kun Kenji yrittää ratkaista saamansa mystisen numerokoodin arvoitusta. Hän tulee vahingossa ladanneeksi Ozin tuhoavan koodin nettiin; Ozin virtuaaliympäristön romahtaessa alkaa kuitenkin todellinenkin maailma natista liitoksissaan. Elokuva on tuoreinta ei-Ghibli-animea parhaimmillaan. 

Japanilaiset rakastavat myös teknologiaa ja tulevaisuuden villejä visioita. Metropolis (2001) perustuu löyhästi Fritz Langin samannimiseen legendaariseen mustavalkoklassikkoon. Metropolis on futuristinen tulevaisuuden kaupunki, jossa ihmiset ja robotit elävät yhteistä elämää, robotit kaupungin alimmalla likaisella tasolla. Ihmisissä kytee pientä katkeruutta roboja kohtaa, sillä monet ovat menettäneet työnsä peltipurkeille. Kaupungin ytimeen rakennettu Ziggurat-pilvenpiirtäjä pitää sisällään salaisen aseen, jonka avain on pieni Tima-niminen robotti. Sattuman kautta nuori Kenichi-poika ystävystyy Timan kanssa ja päätyy hurjaan seikkailuun. Mainitsemisen arvoista "kyborgianimea" on tietenkin myös kulttiklassikko Ghost In The Shell (1995). Elokuva sijoittuu vuoden 2029 kuvitteelliseen New Portin kaupunkiin. Tarinan päähahmo on julkisen turvallisuusosasto 9:n poliisiupseeri "Majuri" Motoko Kusanagi. Hän selvittää mysteerisen "Nukkemestarin" tekemiä kyber-rikoksia. Nukkemestari on murtautunut tietoverkossa ihmisten mieliin ja muokannut heidän muistojaan omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. Elokuva on todellinen kulttiklassikko, jota en itse koskaan ole oikein ymmärtänyt. Muistan kyllä, kun myin aikoinaan omistamani VHS-version kirppiksellä yhdelle animeharrastajalle. Ostaja katsoi pitkään, kun sanoin etten pitänyt leffasta. Olin hänen mielestään "hullu". Steamboy oli tuotantovuonnaan 2006 Japanin kaikkien aikojen kallein animetuotos, joka sisältää teknologisia oivalluksia ja tulevaisuuden tunnelmia, vaikka sijoittuukin viktoriaaniseen 1860-luvun Englantiin. Elokuva ei oikein tavoittanut meikäläisen sydämen sopukoita hieman hajanaisella ja hengettömällä tarinallaan. Ihania päiviä (2003) on hieno yhdistelmä käsinpiirrettyä animaatiota, tietokonegrafiikkaa ja pienoismalleja. Leffa on visuaalisesti ja teknisesti hienointa animea, mitä mieleen juolahtaa - jos puhutaan ihan pelkästään teknisestä vinkkelistä. Elokuvan maailma on karu ja synkkä, mutta tekninen toteutus on omaa luokkaansa. Tätä koreaa etelä-korealaista futuristista animea ei kannata missata, mikäli genre yhtään sattuu kiinnostamaan.

Ghost In The Shell - liian kyberiä meikäläisen makuun.

Mutta ei ole vielä Henkien kätkemän voittanutta tullut tähän päivään mennessä. Ehdokkaita on kyllä ollut, mutta Chihiron seikkailut kaikkine elementteineen on niin vastustamatonta katsottavaa, että se lyö laudalta kaikki elokuvaa edeltäneet ja sen jälkeen ilmestyneet tuotokset. Henkien kätkemässä on vaan yksinkertaisesti kaikki palaset kohdallaan. Henkilöhahmot, piirrosjälki, juoni ja musiikki - yhtä sulaa animetaiteen sinfoniaa. Naapurini Totoron kanssa ehdottomasti paras leffa aloittaa tutustuminen animeen, mikäli anime ei vielä ole tuttua katseltavaa kotisohvalla.

Kyllä arigatot ja konnichiwat alkaa pyöriä päässä, kun animeita ryhtyy katsomaan. Ja animethan kuuluu ehdottomasti katsoa alkuperäisellä japaninkielellä! Suomidubbaus kuuluu muihin animaatioihin, ei animeen. Hai! Tai voit ottaa esimakua Laura Malmivaaran yrityksestä dubata Sophien roolia Liikkuvassa linnassa - omalla vastuulla...

Huh, olen puhunut... Klaffin klik!